nuku rauhassa iskä

meinasin, että kirjottelen tänään jotain tosta mun painotavotteesta ja muusta siihen liittyvästä, mutta koska näin yöllä taas niin omituista unta, niin oli pakko vaihtaa aihetta. näin siis unta, että meiän porukat eros. nehän on tehny sen jo ajat sitten, mutta nyt se vaan tuntu älyttömän todelta. iskäkin oli unessa ihan normaalisti läsnä, samoin äiti. ja kun heräsin, ni mietin kyllä pitkään, että mikä nyt meni vikaan, että miks tuntuu niin oudolta. mietin sitäkin, että porukat eros jo aikoja sitten. sitten vasta hetkee myöhemmin taas välähti, että meiän iskähän on kuollu.

iskä kuoli liki puoltoista vuotta sitten, vuonna 2010, tammikuun 22. päivä. tai sillon sen elämä loppui, koneet sammutettiin, ja se oli se päivämäärä, mitä virallisiin papereihin kirjotettiin. oikeasti iskä oli kuollut jo 21. päivä, kun me saatiin tieto.

iskä kuoli sydänleikkaukseen kuopion yliopistollisessa keskussairaalassa. leikkauksen piti olla ihan normaali rutiinitoimenpide, tai no. eihän tommosia leikkauksia tehdä kuin muutama vuodessa, mutta sen piti kuitenkin sujua hyvin ja ilman ongelmia. kirurgit oli maan parhaita ja tämänkin leikkauksen useaan kertaan tehneitä. iskän leikkaus oli keskiviikkona 20. päivä ja torstaiaamuna me saatiin tieto, että iskä on kriittisessä tilassa. lähdettiin siltä istumalta kuopioon mukana mummo, pappa, äiti, pikkuveli ja iskän veli. mä olin vielä ihan kauheessa krapulassa kun olin ollu nykyisen poikaystäväni (joka ei silloin ollut poikaystäväni) kanssa edeltävänä iltana baarissa ja sen luona yötä.

sairaalassa meille tuli teho-osaston hoitaja kertomaan, että iskä ei ole vielä herännyt, mitä sen olis pitänyt tehdä jo keskiviikkoiltana, ja että se on aivokuollut. siinä vaiheessa ainakin minä älysin, että mitään ei oo tehtävissä, ja että iskä ei oo tulossa takas. mutta vielä siinäkään vaiheessa minä en osannu itkee.

meni varmaan tunti ennenkun päästiin sinne heräämisosastolle kattomaan iskää. sen olis siis pitänyt herätä, leikkaus oli menny hyvin ilman mitään komplikaatioita, ja kaiken järjen mukaan sen olis pitäny olla hereillä, juttelemassa meille. mutta ei. siinä se makas letkuissa, keuhkokoneessa ihan paikallaan. se näytti ihan siltä, kun se olis vaan nukkunu. se oli mun elämäni kauhein hetki.
ja siinä vaiheessa mä osasin vasta itkee. se vaan tuntu niin äärettömän pahalta. ihan kauheelta. että miten tommosta voi sattua. kenellekään. tai meiän iskälle. pahimmalta tuntu varmaan se, miten mun pikkuveljeen sattu. se oli asunu iskän kanssa siitä asti kun porukat eros, jonkun puoltoista vuotta. ja nyt sillä ei ollu enää kotia saati iskää.

vielä tänäkään päivänä yksikään lääkäri ei oikeastaan tiedä, miksi iskä kuoli. miks sen aivot turpos, mikä johti sitten aivokuolemaan. sille tehtiin oikeuslääketieteellinen ruumiinavaus, mutta siinä ei selvinnyt mitään uutta. mä haluaisin tehdä valituksen siitä, mut mummo ja pappa on niin vastaan sitä. mutta toisaalta, minä oon se lähin omainen, joten minä voin tehä sen ilman niitten hyväksyntääkin.

ihan järkyttävän pahalta tuntu mennä sinne iskän ja pikkuveljen yhteiseen kämppään selvittämään jotain asioita mummon ja papan kanssa. kaikki oli just niinkun iskä oli ne jättäny. se oli laittanu nauhotuksiakin nauhottamaan ja oikein paperille kirjottanu ne kaikki ohjelmat ylös, että se voi sitten kattoo niitä kun se pääsee pois sairaalasta. kaikki näytti just siltä miltä pitikin, ainut vaan et yks pikkujuttu puuttu. iskä.
mummo ja pappa paasas jotain turhaa paskaa, ne ei käsittäny tätä tilannetta ollenkaan. ne yritti selvittää jotain vitun raha-asioita, mitkä ei ainakaan mua ois voinu vähempää kiinnostaa siinä vaiheessa. ehkä se oli niiden tapa surra, oli tai ei, mä en kunnioita niitä yhtään sen jälkeen miten vaikeeks ne teki ton ajan meille. ja tekee vieläkin.

hautajaisjärjestelyt oli yhtä helvettiä. mummo ja pappa on meiän äitiä vastaan henkeen ja vereen. äiti ei olis saanu tulla edes hautajaisiin. se ei olis saanu tulla laskemaan kukkia meiän kanssa, vaikka mun pikkuveli nimenomaan halus sen siihen. sen nimee ei olis saanu laittaa lehti-ilmotukseen. pappa oletti, että äiti kavaltaa meiän perintörahat ja häipyy. naurettavaa paskaa !
mä en ikinä halua järjestää enää kenenkään hautajaisia, mut silti mua pelottaa, että niin käy ja vielä pian.

mua pelotti ihan älyttömästi mennä kattomaan iskää sillon kun se tuotiin jyväskylään. mentiin kuitenkin, ja hyvä että mentiin, se olis ruvennu kaduttamaan jälkikäteen. mentiin hautausmaan kappelin alakertaan, sinne ihme jääkaappiin. ja sieltä se suntio vetäs iskän arkkuineen päivineen pakastimen näkösestä laarista, jossa luki sen nimi yllä. ja siinä se sitten makas. arkussa. valkosessa hienossa arkussa, joka me sille valittiin. sen eniten käyttämä puku päällä. ja se näytti jälleen kerran siltä, että se ois vaan nukkunu. ainut vaan, että se ei enää edes hengittäny... ei kenenkään pidä mennä kattomaan iskää viimistä kertaa minnekään ruumishuoneelle, kun on ite yheksäntoistavuotias.

iskän hautajaiset oli 13. päivä helmikuuta, lauantaina. mulla oli vielä äikän yo-kirjotukset perjantaina. meni varmasti hyvin. kaikenlaisia konflikteja niissä hautajisissa oli, just mummo ja pappa vs. äiti ja me. me ei päästy enää kattomaan iskää, koska se oli muuttunu niin pahannäköseks. mun pikkuveli ja pappa kanto iskän arkkua etunenässä. sit tuli mun serkut, sit iskän veli ja sen eno. ja onneks iskän kaks parasta kaveriakin pääs kantamaan arkkua, pappa ei meinannu päästää niitä koko hautajaisiin. ne oli kuitenkin iskän parhaat kaverit ! mulla soi koko hautajaisten ajan päässä Vangeliksen Conquest of Paradise -biisi. varsinkin siinä kulkuehommassa. se biisi muistuttaa mua jotenkin aina noista hautajaisista.

se on pelottavaa, miten äkkiä sitä unohtaa sitten, että miltä se näytti, miltä se kuulosti. joskus joutuu oikein miettimään. mä muistan vieläkin iskän puhelinnumeron, ja joskus meinasin soittaakin, mutta eihän sieltä kukaan vastais. meille ei muuta jääny kun muistot ja se typerä hautapaikka. johon haudataan mummo ja pappa ja iskän siskokin. se on semmonen asia mitä minä en vieläkään hyväksy.

mä oon miettiny, että pitäiskö mun vaihtaa sukunimi. mulla on iskän sukunimi, ja äitillä on eri sukunimi, kun ne ei oo koskaan ollu naimisissa. että jos mä ottaisinkin äitin sukunimen. koska kun iskä kuoli, ei mulla ole enää mitään jäljellä sillä puolella.

miksi mä kirjotan tän ? siksi, että tää asia on mulle älyttömän tärkeä. mä uskallan ja pystyn puhumaan tästä, ja jos tapaan uusia ihmisiä, niin melkeen ensimmäisellä kerralla mainitsen, että hei, meiän iskä muuten kuoli. ja vaan siksi, että mulle on normaalia puhua tämmösestä, se ei oo mikään tabu.
ja samalla myös siksi kirjotan tän, että jokainen älyäis kuinka lyhyt elämä oikeasti on. kelle tahansa voi sattua mitä tahansa milloin tahansa. minä ainakin koen syyllisyyttä siitä, etten tarpeeks usein kertonu iskälle miten tärkeä se mulle oli. ja nyt se ei oo enää mahollista..

tästä biisistä mulle tulee iskä mieleen. kun kuulin tän hautajaisten jälkeen ekan kerran, rupesin itkemään töissä. ja mulla on tatuoitu tän biisin nimi mun vasempaan ranteeseen.